Lapseni kysyi minulta eilen saunassa: "Oletko sinä hullu?" ja katsoi minua viattomin silmin, odottavasti ja uteliaana. Hetken aikaa katsoin takaisin, pidätin huomaamattani hengitystäni ja sydämeni alkoi takoa. Miksi se noin kysyi?
Olen aina sanonut, että olen hyvällä tavalla hullu. Eivätkö kaikki ole, ainakin vähän? Hulluuteni näkyy minussa joka päivä. Se on tunteissani, jotka näkyvät ja kuuluvat. Se on ajatuksissani, jotka lentävät joskus pilviäkin korkeammalle. Se on sanoissani ja teoissani, jotka ulkopuolisille näyttäytyvät omituisina, irrallisina, häiritsevinä kysymysmerkkeinä. Hulluus on minussa, minä olen hullu.
Mitä hulluus sitten on? Onko se mielisairautta, väkivaltaisuutta, normeista poikkeavaa käytöstä? Vai onko se luovuuden, omaperäisyyden ja eräänlaisen ulkopuolisuuden, mutta samalla itsenäisyyden, individualisuuden alkuvoimaa? Kuka määrittelee, mitä sana "hullu" tarkoittaa?
Hullu on yhtäaikaa pelottava ja hauska sana. Hullua pelätään ja hullulle nauretaan. Hullua ei hyväksytä ja hullu halutaan mukaan porukkaan. Hullu tuo elämäämme ja maailmankuvaamme särön. Toisaalta hullu tuo elämäämme hauskuutta, tunteen vapaudesta ja nautinnosta sekä kaiken ainutkertaisuudesta.
"No... Mä olen sillai hyvällä tavalla vähän hullu, heh." Lapseni tuijotti minua hetken ilmeenkään värähtämättä, käänsi sitten katseensa pois ja jatkoi leikkiään. Sitten hän kysyi: "Haluatko sä maistaa mun tekemää maljamehua?". Otin vastaan pienen, punaisen muovikupin täynnä löylyvettä, josta muka hörppäsin ison kulauksen. "Et kai sä oikeasti juonut sitä?" Nauroin. En minä nyt niin hullu sentään ole.